Kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista (Taide lehti 2/05)

Taiteen ja arkkitehtuurin suhde on ollut erityisen ongelmallinen melkein koko viime vuosisadan ajan. Mutta aina ei niin ole ollut; suurin osa historiasta taide on ollut luonnollinen osa arkkitehtuuria, mutta 1800 luvun loppupuolella alkanut taiteen irtaantuminen arkkitehtuurista, johti vähitellen siihen että arkkitehtuurista tuli oma taidelaji. Muutos tapahtui samaan aikaan jolloin taiteilijoista tuli vapaita yrittäjiä ja taiteesta myytäviä objekteja. 2000-luvun alussa ollaan jo siinä pisteessä ettei taidetta haluta ”pilaamaan” arkkitehtuuria. Kuitenkin keskustelua on koko ajan käyty ja monet arkkitehdit toimivat myös taiteilijoina ja lainaavat ideoita ja menetelmiä taiteen kentältä.

Genovassa Palazzo Ducalessa on ensimmäistä kertaa yritetty kartoittaa taiteen ja arkkitehtuurin suhdetta 1900 luvun alusta tähän päivään. Kansainvälinen tähtikuraattori Germano Celant on ryhtynyt tähän vaativaan työhön. Se on johtanut mittavaan näyttelyyn, joka koostuu kolmesta osasta; 1900-1960, 1960:luvulta tähän päivään sekä installaatioista ja mainostauluista, jotka ovat tehty kaupunkikuvaan. Genova oli vuoden 2004 kulttuurikaupunki Lillen kanssa ja se on mahdollistanut kalliin näyttelyn toteuttamista.

Näyttelypaikkana toimivan Palazzo Ducalen aulassa on taiteilija Claes Oldenburgin ja Coosje van Bruggenin installatio Architect’s Handkerchief. Oldenburghan on tehnyt yhteistyötä esim. Frank Gehryn kanssa, mutta myös itse tehnyt useita ideaehdotuksia mielikuvituksellisiin arkkitehtoonisiin projekteihin. Inspiraatio tähän työhön on saatu valokuvasta, jossa Mies van der Rohen liituraitapuvun taskusta nousee, vapaan purjeen tavoin, valkoinen nenäliina. Mies van der Rohe on rationaalisen laatikkoarkkitehtuurin tiukimpia edustajia. Oldenburg ja van Bruggen haluavat että vapaa nenäliina kuvaa der Rohen piiloitetut tunteet. Ja tässähän on koko arkkitehtuurin pääkehitys 1900-luvulla takintaskussa; se on rakennettu rationaalisen laatikon ympärille. Mutta ei tästä voidaan pelkästään arkkitehteja syyttää! Vaikka Oldenburg liputtaa vapaamman taiteen ja arkkitehtuurin puolesta, monet taiteilijat ovat toimineet saman kuution lumoissa.

Celant asettaa meille heti pohdittavaa; miten paljon kuvataide vaikutti siihen että arkkitehtuuri kehittyi modernistiseen, puhtaseen suuntaan. 1900 luvulla monet kuvataiteilijat kulkivat kohti abtraktia kuvakieltä, esim. Mondrian ja van Doesburg De Stijl-ryhmässä ja venäläiset konstruktivistit joukossaan Malevich, El Lissitzky ja Tatlin. Kaikki etsivät keinoja kuvata henkistä ulottuvuutta, mutta myös taiteellisia kenoja luoda uuden paremman yhteiskunnan yhdessä teknologian kanssa. Olisko Adolf Loos ollut lempeämpi ornamanetteja kohtaan kirjoittaessaan esseetään ”Ornamentti ja rikos” jollei tarvittavaa tukea olisi tullut taiteenkin suunnalta? Celant ei anna selkeää vastausta, mutta näyttelyn lukuisista pienoismalleista, taideteoksista ja kirjoista voimme päätellä että puhdas laatikko on nostettu jalustalle alkaen mm. Le Corbusierista 1920-luvulla taiteilja Sol le Witt:iin asti 2000 luvun alussa. Oikeastaan expressiiviselle arkkitehtuurikielelle ei historiallisessa osuudessa ole annettu kuin yksi pieni huone. Johtuuko se siitä ettei sitä tosiaan ole sen enempää vai onko se seuraus Celantin valinnoista.

Konstantin Melnikov, Melnikovin talo-studio Moskovassa 1927, Uudelleenrakennettu pienoismalli. (kuva: Jan-Erik Andersson)

Näyttely on kunnianhimoinen, erittäin hyvin ja näyttävästi tehty, mutta kuvastaa modernistista ja elitististä näkemystä. Nk. outsiderarkkitehtuuria ei juuri näyttelyssä ole esitelty, eikä myöskään ekologisia projekteja. Myöskin jättämällä pois Art Nouvau ja sen eri versiot Euroopassa, ja näin ollen arkkitehdit kuten Gaudí, aiheuttaa sen että kaikupohja monelle nykyarkkitehdille jää kartoittamatta. Muistettakoon että esim. Alvar Aalto on haastattelussa sanonut että Art Nouveau merkitsi hänelle enemmän kuin Bauhaus! Mutta myös monet nykyarkkitehdit, jotka tekevät fantasiaan perustuvia töitä, esim. Will Alsop Englannista on jätetty pois. Näin siitäkin huolimatta että Celant tekstissään painottaa että arkkitehtuuri on viime aikoina jättänyt funktionaaliset lähtökohtansa ja lähestynyt mielikuvitusta, jolloin talon ulkokuoresta on taas tullut merkittävä. Nyt merkkirakennuksilta vaaditaan että ne ovat maamerkkejä. Rakennus on oltava omaperäinen, heti tunnistettavissa. Rakennuksen on pystyttävä kommunikoimaan yhteiskunnan ja median kanssa eikä olla suljettu muotokieleensä.

Mutta jos jätetään huomautukset sivummalle, niin näyttely antaa mahdollisuuden saada loistavan yeiskatsauksen. Koska näyttely on Italiassa, futuristeille on annettu suuri osuus modernistisen arkkitehtuurin kehityksessä, esimerkkinä Sant ’Elian piirustukset. Ehkä onneksemme suurin osa projekteista jäänyt toteuttamatta, niin kylmän teknologisia ne ovat. Mutta yllättäviä olivat esim Fortunato Deperon hauskat kioskisuunnitelmat 1920-luvulta, jotka perustuvat kirjaimiin. Depero, joka toimii laajasti taiteen kentällä, vastusti muodissa olevia puhtaita ”hautajaismaisia” laatikoita ja vaati väriä ja muotoja taloihin, niin kuin”vuoret, puut, kukat ja hedelmät…”. Samalla Deperon suunnitelma viittaa meidän aikaamme, jolloin media ja mainokset toimivat rakennusten julkisivuina Venäläiset konstuktivistit tekivät paljon arkkitehtuuriin viittaavia tiukkapipoisia veistoksia ja suunnitelmia. Hienoa oli näiden joukossa nähdä pienoismalli arkkitehti Konstantin Melnikovin omasta talosta Moskovassa, jossa kaksi sylinteriä on yhdistetty hienosti toisiinsa . Talossa puhdas geometria ylittyy ja siitä muodostuu orgaaninen kokonaisuus, aivan kuten Aalvar Aallon aikaisissa töissä ja Le Corbusierin Ronchamp-kirkossa. Corbusier on tietysti hyvin edustettuna näyttelyssä, myös maaluksillaan, hänhän ei koskaan saanut muodollista koulutusta arkkitehtina ja halusi myös hyväksyntää maalarina. Aalto on esillä vain muutamilla piirustuksilla, muutenkaan pohjoismaalaiset eivät ole juuri olleenkaan edustettuina näyttelyssä. Yllättävintä tässä osuudessa on se että surrealistit ja dadaistit eivät onnistuneet samaan aikaan yhtään taloa, joka olisi noudattanut manifestin sanomaa. Vapaammat viritykset on nyt laitettu expressiivisen arkkitehtuurin otsikon alle, keulakuvana Mendelsohn, jonka hieno sulavamuotoinen Einsteinille omistettu torni on kaikille arkkitehtuurihistoriasta kinnostuneille tuttu. Kiinnostavaa olisi myöskin ollut nähdä Hermann Finsterlinin 20-luvulla tehdyt satumaiset suunnitelmat toteutettuina.

Fortunato Depero, Camparin mainospaviljonki, 1928. Uudelleenrakennettu pienoismalli.

Toisen maailmansodan jälkeen laatikon ylivalta vaan voimistuu, mutta futuristis-tyyppiset unelmat alkavat taas ilmetä. Hienoa on huomata että outsiderarkkitehti Bruce Goff on päässyt mukaan näyttelyyn. Vaikka Goff oli edelläkävijä uusiomateriaalien monimuotoisella ja orgaanisella käytöllä rakennuksissa, on se kuitenkin hänen geometriset peruskuviot jotka mahdollistavat hänen hyväksymisensä varteenotettavien arkkitehtien joukkoon.

60-luvulla käytiin voimalla modernistien kimppuun. Kamppailu mahdollisti sellaisten arkkitehtien esillenousemiseen kuten Aldo Rossi, Frank Gehry, Rem Koolhaas, Will Alsop, Greg Lynn ja John Cook, jotka toimivat samaan tapaan kuin taiteiljat, käyttäen käsitetaiteellisia keinoja ja muotoja kuten kuvanveistäjät. Samalla muiden taiteiljoiden käyttöä heidän rakennuksissaan on minimoitu, koska rakennukset ovat viimeistä piirtoa ”valmiita taideteoksia”. Kuitenkin keskustelu näiden arkkitehtien, taiteilijoiden ja joskus myös filosofien välillä on tiivistä. Mihin sitten tarvitaan taiteiljoiden ja arkkitehtien konkreettista yhteistyötä ja miten taiteilijat ovat onnistuneet seikkailemaan arkkitehtuurin puolella? Useimminkin se ilmenee pienoismallien rakentelulla, niin kuin monessa kansainvälisissä näyttelyissa esillä olleella Bodys-Isek Kingelez, jonka tölkeistä ja jätepahvipahvista tehdyt mallit fantasiakaupungeista voittavat kirkaasti suurin osa arkkitehtien tekemistä suunnitelmista. Mutta mitään niistä ei ole toteuttettu! Toteutumattomuus voi myös olla uuden työn lähtökohta esim. Asymptote-ryhmän virtuaalisessa Guggenheim museossa Internetissä. Kun yhteyden paranevat voimme tosiasiassa vierailla virtuaalisesti rakennelmissa.

Anish Kapoor on jo pitkään lähestynyt töillään ja skaalallaan arkkitehtuuria. Hän on suunitellut pelastusarmeijalle lasisen laatikon, jonka sisällä on kaunis punainen ”korvaluuri”veistos, joka on versio hänen Tate modernin turbiinihallissa olleesta valtavasta installaatiosta. Rakennuksen olisi tarkoitus valmistua 2006. Performanssitaiteilija Vito Acconci perusti jo 80-luvulla oman arkkitehtuuristudionsa. Työt ovat kuitenkin kaukana Acconcin loistavasta taiteellisesta urasta. Sidji Armanji on tehnyt surrealismiin viittaavia dekonstruoituja komeroita ja huoneita lukijoille, joissa voi rauhassa tukia kirjoja. Näyttelyn vetonaula nuoriin kävijöihin on Mariko Morin hieno space ship Palazzo Ducalen aulassa, jossa kerralla on tilaa neljälle matkaajalle, jotka pääsevät virtuaalimatkalle.
Installaatiot kaupungissa ovat näyttelyn heikoin kohta. Renzo Pianon rakennuksen struktuuriosa ei ole kovin mielenkiintoinen veistoksen,a samoin Frank Gehryn prototyyppi Prahassa sijaitsenvalle Ginger and Fred rakennukselle vanhan kirkon edessä. Mutta esim. Aldo Rossin uudelleen rakennettu Teatro del Mondo on mahtavannäköinen puurakennelma Genovan rannalla.

Aldo Rossi, Teatro del Mondo, Uudelleenrakennettu 2004. OrginaaliVenezian arkkitehtuuribiennaalissa 1979. Rakennus tuo mieleen kelluvat teatterit Venziassa 1700- luvulla. Rossin sanoin projekti on ”paikka missä arkkitehtuuri loppuu ja mielikuvituksen maailma alkaa”

Näyttelyn sadat pienoismallit ja luonnokset voisivat olla puisevaa katsottavaa toisenlaisessa ympäristössa, mutta palazzo Ducalen arkkitehtuuri loistavine ornamentteineen ja maalauksineen on käyttetty hienosti hyväksi luomaan kontrastia. Melkein yliluonnollisiin sfääreihin näyttely kulminoituu huoneessa, missä on Tom Sachsin, taideprojektina tehty, yli viisi metriä leveä liimapistoolilla pahvilevyistä koottu ”pienois”malli Le Corbusierin Unité asuntokomplexistä sekä David Hirschenhornin ylijäämämateriaaleista tehty Twin Tear installaatio. Ympärillä seinät ja katto on täynnä mahtavaa sinfoniaa 1600-luvun taidetta.
Näyttely on avoinna 13.2.2005 asti ja on ehdottoman näkemisen arvoinen. Siihen on tehty 800 sivuinen katalogi, myös englanniksi. Lisää infoa osoitteesta www.palazzoducale.genova.it

Jan-Erik Andersson

 

Mariko Mori, Wave Ufo, 2003. Tilaa on neljälle asukkaalle kerralla, jotka pääsevät virtuaalimatkalle. (kuva: Jan-Erik Andersson)