Kävelymatka Eirasta Kiasmaan paljastaa karun totuuden. 100 vuotta arkkitehtuuria kertoo modernistisen tyylisuunnan voitosta fantasiasta ja luovuudesta. Siinä missä Eiran talot rakennettiin Art Nouveaun hengessä, ihmisen sielun suojaksi, niin viime vuosikymmenien rakennukset edustavat modernistista käsitystä talosta asumisen mahdollistavana koneena.
1900-luvun vaihteessa arkkitehti Adolf Loos yhdisti tunnetussa esseessään “Ornamentti ja rikos“ ornamentit barbaariseen yhteiskuntaan. Ornamentti alkoi symboloida aikaa ennen teknologian ja tieteen antamaa lupausta paremmasta maailmasta. Ornamentti edusti ihmisen energian tuhlaamista. Perinteisistä ornamenteista riisutusta modernismista tuli teknologiaa ja samalla tulevaisuutta edustava tyylisuunta. Puhun tässä tyylisuunnasta, koska funktionaalisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Voimme nimittäin valmistaa täysin funktionaalisia esineitä, jotka samalla ovat koristeltuja. Toisaalta monet funktionalistista tyyliä edustaneet talot eivät välttämättä olleet kovin funktionaalisia.
Modernismi karttoi kodikkuutta. Kodikkuutta pidettiin jopa passiivisen naisen yrityksenä vangita mies, joka rakensi uutta, teknologiaan ja puhtauteen perustuvaa yhteiskuntaa. Suomessa viime vuosikymmenien aikana rakennettujen talojen ainoiksi koristeiksi jäivät mainokset, ritilä- ja lasi-kaksoisjulkisivut, sauma betonielementtien välissä sekä kuvaavana esimerkkinä tyylisuunnan ei-funktionaalisuudesta: Finlandiatalosta tippuvat Carraran marmorikivet! Vaikka marmorikiviä ei ornamenteiksi kutsutakaan, niin nämäkin rakennuselementit ovat ornamentteja, joita valitaan modernistisen tyylin aikaansaamiseksi. Jos funktionaalisuudesta olisi kysymys, niin Aalto olisi valinnut Finlandia-taloon harmaata suomalaista graniittia, joka varmasti kestää Suomen ilmastossa. Eikä ritilöidyillä julkisivuilla ole mitään tekemistä funktionaalisuuden kanssa. Käsityöläisten ja taiteilijoiden tekemät ornamentit muuttuivat modernismissa arkkitehtien huolella valittuihin materiaaleihin, esimerkiksi marmorin kuviopintoihin. Mutta modernit ornamentit eivät viittaa fantasiamaailmoihin tai luontoon vaan tylsyyteen.
Monesti puhutaan skandinaavisesta viileydestä ja puhtaasta designista niin kuin se olisi jokin geeneissämme oleva ominaisuus. Rehelliselle kansalle ei sovi koristeellinen humpuuki. Silloin emme ota huomioon, että Suomessa oli maailmanlaajuisesti merkittävä ja voimakas Art Nouveau -liike (jugend), jonka mielenkiintoisten yksityiskohtien ja yllätyksellisten arkkitehtonisten ratkaisujen tasosta voimme olla ylpeitä. Historia on kuitenkin aina voittajien kirjoittamaa.
Voittajan historiankirjoituksesta käyköön esimerkiksi se, miten Amerikassa 1900-luvun taitteessa toimivan arkkitehdin Louis Sullivanin mantraksi noussut lause “Form follows function“ on valjastettu puolustamaan suoralinjaista kehitystä ornamentoidusta, “barbaarisemmasta“ yhteiskunnasta puhtaaseen, korkeammalla hengellisellä tasolla olevaan yhteiskuntaan. Mutta jos lukee Sullivanin omia kirjoituksia, niin huomaa, että lause on irrotettu kontekstistaan! Sullivanin mukaan arkkitehtien tulisi harjoitella useita vuosia puhtaiden pintojen ja massojen sommittelua. Mutta sen jälkeen talot tulisi koristella individualistisesti nimenomaan luomalla uusia ornamentteja eikä lainaamalla valmiita malleja. Sullivanin Chicagoon suunnittelemat rakennukset ovat oiva esimerkki puhtaiden valkoisten pintojen ja ornamenttitiivistelmien vuoropuhelusta. Form follows function tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että ornamentit oli pääosin tehty katutasolle, missä ihmiset niitä parhaimmin näkevät.
Sata vuotta myöhemmin olemme tilanteessa, jossa on katkennut yhteys aikaan, jolloin käsityöläiset ja taiteilijat yhdessä tekivät taloille “ihon“ ja asukkaille ilon. Ironista on, että tästäkin on tehty yksi syy miksi arkkitehdit eivät halua ornamentteja: emme enää osaa tehdä niitä! Miksi sitten enää puhua niistä?
Miksi tarttua asiaan, joka ei tunnu sopivan nyky-yhteiskuntaan? Koska mielestäni nykyarkkitehtuurista puuttuu jotain. En ole oppinut rakastamaan puhdasta pintaa taloissa enkä lasin ja teräksen yliannostusta julkisivuissa.
Ympäristömme on kylmennyt ja tylsistynyt tavalla, joka vaatii suunnanmuutoksen. Yksi tärkeä osa tästä prosessista on se, että mietimme uudestaan haluammeko ornamentteja ja minkälaisia ne voisivat tänään olla. Haluammeko elävämpiä rakennuksia, jotka olisi tehty arkkitehtien, taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteistyönä.
Post-modernismin lyhyt yritys käyttää ornamentteja kaatui siihen, että ne lainattiin historiasta pinnallisella tavalla. Tarvitsemme kuitenkin juuri tälle ajalle luotuja ornamentteja. Tarvitsemme myös laajemman ornamenttikäsityksen; esimerkiksi pysyvä ääniteoskin voi olla ornamentti. Tietysti on myös vähitellen yritettävä luoda uudelleen yhteistyötä arkkitehtien, taiteilijoiden ja käsityöläisten välille.
Asun ja katson mieluimmin taloa, jossa on yksityiskohtia, yllätyksellisyyttä ja runollisuutta. Raha ei ole mikään este mielenkiintoisempien talojen suunnittelulle ja rakentamiselle, kuten esimerkiksi arkkitehti Frank Gehry on todennut. Tietokoneteknologian avulla on mahdollista luoda persoonallisia ornamentteja. Piirustusohjelmien sekä vesi- ja laserleikkauksen ansiosta niiden valmistuskaan ei enää ole kallista utopiaa. Tulevaisuudessa voimme leikata myös kolmiulotteisesti. Tämä myös pudottaa pois yhden Loosin tärkeimmistä argumenteista ornamenttia vastaan: että se olisi puuduttavaa ja kallista käsityötä.
Ornamentti tulee latinan sanasta ornamentum, jonka juuri on sanassa ornare; nykykieleen käännettynä se tarkoittaa seremoniaesineen kaunistamista. Sana liittyy myös kreikan sanaan Kosmos, joka tarkoittaa universiumia, järjestystä ja ornamenttia ja joka oli vastakohtana kaaokselle. Kreikaksi Kosmeo tarkoittaa meikkaamista: kun nainen meikkaa, hän tekee oman Kosmoksensa näkyväksi. Niin rakennuksetkin “meikattiin“ jumalien odottamista varten. Tässä merkityksessä ornamentti on reuna ihmisen maailman ja jumalien välillä. Käytän sanaa jumalia tässä symbolisesti. Esimerkiksi koristeelliset verhot luovat rajapinnan sisätilan ja ulkona olevan luonnon välille. Monesti ornamentit kulkevat seinillä katonrajassa, ja myös piiput olivat ennenvanhaan kaunis esimerkki tästä rajapinnan koristelusta.
Tutkija James Trilling on oivasti huomioinut, että kun arkkitehtuuri aiemmin viittasi koristeineen historiaan, niin nykyarkkitehtuuri viittaa tulevaisuuteen, ja nimenomaan sellaiseen kylmään ja viileään teknologiseen tulevaisuuteen, joka on tuttua scifi-kirjallisuudesta ja elokuvista. Voimme kuitenkin vaikuttaa arkkitehtuuriimme ja tulevaisuuteemme. Tulevaisuuden arkkitehtuuri voisi yhtä hyvin olla orgaanista ja satumaista. Ihmisten tarve koristella ja kaunistaa ei ole hävinnyt mihinkään.
Kaunistaminen kertoo myös huolenpidosta ja tekemisen ilosta. Miten mitataan työstä nauttiminen? Vaikka suunnittelemani Masalan kirkon lattiat olivat kuin monimutkainen palapeli, niin laatoittaja tuli kiittämään jälkeenpäin haastavasta työstä, vaikka olikin joutunut tekemään rutkasti ylityötunteja. Adolf Loosin mielestä laatoittaja olisi yksinkertaisen ruutulaatoituksen jälkeen voinut mennä kotiin ja käyttää säästynyt aika kuuntelemalla Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa! Mutta oman työn näkeminen ja koristeellisemman lattian tekeminen on suurempi nautinto kuin Beethovenin kuuntelu.
Ornamentin tärkein tehtävä on kertoa fantasian valtakunnasta. Se tuo esiin mielikuvia ja visioita, se avaa mielemme maiseman. Ornamentti muuttaa, taiteilija Kent Bloomerin mukaan, “raa’at suhteet fantastiseksi paikaksi“. On aikaa ottaa haaste vastaan ja antaa takaisin: Theodor Adorno syytti Loosia nautinnon ja eroottisuuden hylkäämisestä, minä taas syytän modernismia siitä, että se on varastanut minulta monta kaunista mielen kuvaa!
Jan-Erik Andersson
Jan-Erik Andersson: Ornamenttisuunnitelma Will Alsopin rakennuksen julkisivuksi. Public Arts taidekeskus, Wakefield, UK, 2004
Jan-Erik Andersson: Ornamenttisuunnitelman yksityiskohta