Lectio, here I come!

The text is written for the annual book 2009, published by the Academy of Fine Arts, Helsinki.

Lauantai 8.11.2008 olisi voinut alkaa paremminkin. Olin viettänyt rauhattoman yön tuijotellen sängyltäni ilmeetöntä, kliinisen puhdasta hotellihuonetta. Olin edellisiltana ottanut muutaman lasillisen viiniä parin hyvän ystävän seurassa sen sijaan että olisin mennyt aikaisin vuoteeseen ollakseni hyvässä kunnossa tuona suurena päivänäni. Meidän piti yhdessä käydä läpi puheeni, lectio, jonka pitäisin seuraavana päivänä Kuvataideakatemiassa, missä esittäisin kuvataiteen alan tohtorintyöni julkisesti tarkastettavaksi. Oletin viinin auttavan minua nukkumaan, mutta sepä panikin minut pyörimään vuoteessani koko yön tapailemassa filosofien, arkkitehtien ja teoreetikkojen nimiä, joita saattaisin tarvita vastatessani kysymyksiin, joita vastaväittäjäni minulle tekisivät.

Aamulla olin niin väsynyt, että jätin hotelliaamiaisen väliin ja torkuin hotellisängyllä keräämässä voimia. Muistelin aikoja, noin 10–15 vuoden takaisia, jolloin keskusteluissa kollegoiden kanssa olin sitä mieltä, ettei taiteilijoiden pitänyt tuhlata aikaansa tohtoriksi väittelemiseen ja tutkimuksen tekemiseen omasta itsestään.

Vieläkin aiemmin, 1980-luvun alussa, olin opiskellut taidehistoriaa Åbo Akademissa kansainvälisesti tunnetun Kandinsky-tutkija Sixten Ringbomin ohjauksessa. Hän oli ehdottomasti kieltänyt tutkimasta mitään, mihin ei ollut vähintään 20 vuoden etäisyyttä. Ringbom pyörisi haudassa yhtä levottomasti kuin minä sängyssäni jos tietäisi, että taiteilijat tutkivat nyt “reaaliajassa, omaa itseään”.

Muistan, että tuolloin koin tutkimuksen ja taiteenharjoituksen luonteeltaan erilaiseksi. Jätin orgaanisen kemian, biologian ja botaniikan opintoni ja kandidaatintutkintoni kuuden vuoden jälkeen kesken ja aloitin taidekoulussa juuri siksi, että luonnontiede tuntui liian eksaktilta ja matemaattiselta. Halusin tutkia itsessäni piileviä vaistonvaraisia, tunnepohjaisia voimia ja antaa niiden purkautua.

Mieleen tulee Immanuel Kant, joka teki eron luonnontieteiden ja taiteen välillä väittäen, että luonnontieteellisen löydön on oltava toisten tutkijoiden todennettavissa ja prosessin toistettavissa tarkalleen samalla tavalla. Taideteos oli Kantin mukaan jotain uniikkia ja omalähtöistä, jota on mahdoton samalla tavoin todentaa ja josta ei ehkä taiteilija itsekään tiedä, miten on sen saanut aikaan. Mestariteosta ei voi kopioida eikä mestari kykene opettamaan muille, miten on teoksensa tehnyt. Taideteos syntyy eräänlaisesta “jumalallisesta innoituksesta”. Miten tällaista innoitusta voisi tutkia?

Nyt, yli 200 vuotta Kantin jälkeen, olemme paljolti demystifioineet taideteoksen ja taiteen roolin yhteiskunnassa. Toisaalta taideopetus ja taidemarkkinat edelleenkin valtaosin rakentuvat uniikkiteoksille ja uniikkikonsepteille. Taiteen on edelleenkin edustettava “kaikista muista intresseistä riippumatonta” tekemistä. Modernistinen näkemys, että jokaisella taidelajilla on oma ainutlaatuinen “perimmäinen olemuksensa”, jonka on löydyttävä ilman maallikoiden tai muiden taidelajien apua, elää edelleenkin hyvin vahvana, erityisesti Suomessa. Sen vuoksi meillä vuonna 2008 edelleenkin esimerkiksi Kuvataideakatemian ja Otaniemen arkkitehtikoulun väliset kontaktit ovat hyvin vähäisiä. Kuvataiteen kannalta tarkastellen arkkitehtuuri ei ole vapaata!

Vaikuttaa siltä, että kuvataideoppilaat mieltävät itsensä huomioijiksi, yhteiskunnan arvostelijoiksi ja kommentoijiksi, kun taas Otaniemessä opiskelijoita alusta pitäen koulitetaan rakentamaan yhteiskuntaa ja käyttämään valtaa. Mutta haluammeko me taiteilijat todella olla vailla sitä hyvän maun ja estetiikan tuomarin roolia, jossa arkkitehdit ja muotoilijat yhteiskunnassa nyt ovat? Näyttääkö yhteiskunta meistä visuaalisesti paremmalta nyt, sata vuotta siitä kun arkkitehtien ja taiteilijoiden yhteys lakkasi toimimasta symbioottisena? Onko mieltä tuottaa “vapaita” taideteoksia – taidemuseoiden varastoihin, parhaassa tapauksessa? Mikäli ei, eikö meidän pitäisi yrittää ottaa takaisin valtaamme vaikuttaa yhteiskunnan visuaaliseen puoleen?

Näissä aiheissa ajatukseni pyörivät ja kehittyvät edelleen, ja niitä myös tohtorintyössäni käsitellään. Vielä yksi lyhyt takautuma: miksi muutin asennettani tutkimusta tekevään taiteilijaan?

Mieli muuttui, kun eräät kollegoistani, joita arvostan taiteilijoina erittäin paljon, aloittivat vuonna 1997 kuvataiteen tohtorintutkintoon johtavat opinnot. Heidän tutkimussuunnitelmiaan lueskellessani huomasin, miten erilaisia hankkeet olivat keskenään ja että alkuvaiheessa taiteilijoiden annettiin verraten vapaasti muovata ja hakea mallia sille, mitä taiteellinen tutkimus voisi olla.

Mutta vaikka uteliaisuuteni heräsikin, minulla ei ollut vähäisintäkään motivaatiota tutkia omaa taideprosessiani ennen kuin taloprojektini syntyi. Esitin Turun kaupungille vuonna 1999 ajatuksen lehdenmuotoisen talon rakentamisesta kokonaisvaltaisena taideteoksena. Talo, jonka nimeksi tuli Life on a Leaf, on minun ja arkkitehti Erkki Pitkärannan yhteinen työ. Oivalsin, että talo ratkaisevalla tavalla eroaa muusta taidetuotannostani esimerkiksi siinä, että sitä käytettäisiin perheeni asuntona, ja että se on toisenlaisella tavalla yhteiskuntaa haastava. Taiteessa voi nykyään tehdä suurin piirtein mitä tahansa ilman että kukaan reagoi, mutta arkkitehtuurin maailmassa, maailmassa, joka esteettisesti vaikuttaa meihin huomattavasti kokonaisvaltaisemmin kuin taide konsanaan, on hyvin tiukat rajat sille, mikä luetaan arkkitehtuuriksi.

Oivalsin myös, että taloni yhteiskunnallinen vaikuttavuus muodostuu paljon suuremmaksi kuin yhdenkään julkisen taideteokseni, taidemuseoiden kätköissä olevista töistä puhumattakaan. Uskottelin itselleni voivani suhtautua tähän taloon, tähän yhteiskuntaan sijoittamaani objektiin, “objektiivisemmin” kuin muuhun taiteena tekemääni. Harhakuvitelma hyvinkin, mutta vei minua eteenpäin. Halusin tutkia, miten yhteiskunta reagoisi taloon, miten talo reagoisi, ja miten itse reagoisin. Ja miten reagoisin yhteistyöprosessissa Pitkärannan kanssa. Projekti hyväksyttiin vuonna 2000 osaksi tohtorikoulutustani.

Vierastin akateemista tutkimusta, mutta samalla minua kiehtoi pureutua syvemmin siihen, mitä Arkkitehtuuri on ja miten taide suhtautuu arkkitehtuuriin; miksei hattutaloja rakenneta muualla kuin Elsa Beskowin saduissa? Miksi nykyrakentamisesta puuttuvat ornamentaaliset, mielikuvitukselliset ja surrealistiset elementit? Tohtoriopinnot motivoivat minua lukemaan arkkitehtuuriteoriaa, mihin en normaalitilanteessa olisi tullut käyttäneeksi aikaani.

Antoisinta opinnoissa oli mahdollisuus haastaa arkkitehtejä, filosofeja ja muita taiteilijakollegoja keskustelemaan Life on a Leaf -talosta. Ilman tätä kollektiivista prosessia talosta olisi tullut hyvin eri näköinen, ehkei mitään! Turun kaupunki myönsi talolle rakennusluvan niinkin keskeiselle paikalle osaksi siksi, että talo oli osa tohtoriopintojani. Talosta tuli enemmän kuin vain yhden taiteilijan unelma.

Vastakohtaisuuksia ja mutkikkaita ongelmia riittää, kun taiteilijat alkavat tutkia tapaa, jolla tekevät taidetta, joskin sellainen istuu erittäin hyvin meidän jälkimoderniin yhteiskuntaamme, jossa erilaiset kulttuurit lomittuvat toisiinsa, korkea- ja alakulttuuri sekoittuvat ja rajat ylittyvät, niin fyysiset kuin mentaaliset. Aistin nämä vastakohtaisuudet myös omassa tohtorintyössäni: miten taiteilijalla, jota ei ole koulutettu arkkitehdiksi, voisi olla jotain arvokasta annettavaa arkkitehtuurin diskurssiin? Miten on taiteessa? Siedämmekö arvostelua muilta aloilta? Toinen opponenteistani, Juhani Pallasmaa, tunnustettu arkkitehti ja arkkitehtuurin teoreetikko, kirjoitti tohtorintyöstäni antamassaan lausunnossa, että hän olisi muitta mutkitta hyväksynyt Life on a Leaf -talon, jos olisin nimittänyt sitä kokonaistaideteokseksi, mutta koska kutsuin sitä arkkitehtoniseksi taideteokseksi, asiasta tuli ongelmallinen. Juuri tämä kuitenkin oli minun ja SAFA-arkkitehti (!) Pitkärannan talon tarkoitus: esittää se arkkitehtuurina, nimenomaan jotta nähtäisiin, missä arkkitehtuurin rajat kulkevat! Kiinnostavaa oli, että esille tulleet taiteen ja arkkitehtuurin lukittuneet asemat olivat yllätys tarkastustilaisuuden yleisössä olleelle ydinfysiikan tohtorille: hänen alallaan rajoja ylitetään reippaasti.

Olen luonnollisesti jäävi sanomaan, voidaanko työtäni pitää tieteenä, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että työni on esimerkki taiteellisesta tutkimisesta sellaisena kuin filosofi Tuomas Nevanlinna sen määrittelee. Hän kuvailee tätä Kuvataideakatemian tohtoriopintojen kehittämisen “kolmannen tien” etsintää keinoksi tuottaa uutta tietoa yhdeltä hyvin spesifiltä erityisalueelta.

Mutta alkoipa päiväni miten tahansa ja miten se sitten jatkui ja päättyikin, se oli yhtä kaikki elämäni tärkeimpiä ja latautuneimpia.

Tarkalleen kello 13.15 lauantaina 8. marraskuuta 2008 seisoin satapäisen yleisön edessä, lähes kymmenvuotisten opintojen huipennuksessa. Lectio tuntui itsestäni sujuvan hyvin ja odotin antoisaa keskustelua esittämistäni kysymyksistä ja väitteistä. Opponenttien puheenvuorojen jälkeen olo oli kuitenkin aika hämmentynyt. Esittämistäni keskeisistä teeseistä, esimerkiksi taiteen, yksityiskohtien ja ornamentiikan keskeisestä roolista rakennuksen tekemisessä Arkkitehtuuriksi, ei mielestäni keskusteltu. Olin kuitenkin saanut ohjeet olla esittämättä vastakysymyksiä, vain vastata. Tunsin suurta halua rikkoa säädettyä järjestystä ja protestoida rajusti, mutta pysyn nahoissani. Väsymys sai vallan ja unohdin jopa niiden teoreetikkojen nimet, joita halusin siteerata.

Jälkeenpäin kaikki tuntui oudohkolta ja sumuiselta, ei epäonnistumiselta, mutta eräänlaiselta latistumiselta, antikliimaksilta. Tuntui, että kuluisi jonkin aikaa ennen kuin haluaisin taas tarttua mihinkään arkkitehtuurikirjaan, ehkä olisi paras pysyttäytyä galleria- ja museomaailman “vapaassa” taiteessa. Sain lohduttavia selkääntaputuksia taiteilijakollegoilta, joiden mukaan meni ihan hyvin, koska olin “oma itseni”. Lieneekö 30 vuoden taiteellisen toiminnan tulosta, että pystyy olemaan oma itsensä kaikkine vastakohtaisuuksineen, ambitioineen ja rajoituksineen. Ehkä oma perin olemukseni onkin se, mitä etsin ja myös tutkin. Mutta kuten kaikki tiedämme, ihminen ei koostu vain yhdestä, vaan useasta erilaisesta persoonallisuudesta…