Owen Jones, 1856. The Grammar of Ornament, s. 472
Arkkitehti Owen Jones (1809-1874) teki 1830-luvulla useita matkoja, muun muassa Italiaan, Turkkiin, Egyptiin ja Espanjaan opiskellakseen ornamentiikan mysteeria. Hänen näillä matkoilla tekemänsä piirustukset ja havainnot tuottivat teoksen The Grammar of Ornament, kirjan, josta monet merkittävät arkkitehdit, esimerkiksi Frank Lloyd Wright, ovat saaneet vaikutteita. Kirjaa julkaistaan vielä tänäkin päivänä.
Siitä huolimatta, että Jones oli arkkitehti ja monessa suhteessa korosti puhtaan arkkitehtonisen rakenteen ensisijaista merkitystä, hän oli niin kuin monet muutkin arkkitehtuurin mestarit kuten Louis Sullivan, sitä mieltä, että juuri ornamentiikka antaa rakennukselle sen sielun.
Vuonna 2007 matkustin Jyväskylään tutustumaan suomalaiseen – melkein tarunomaiseen
– taloprojektiin, jossa ornamentiikan rooli on merkittävä, Vilho Halmekarin (1917–2006) Loven Bohatukseen. Karjalan kielestä vapaasti käännettynä se tarkoittaa rakkautta loveusveitseen. Halmekarin unelmana oli rakentaa talo, joka sekä ulko- että sisäpuolelta koristeltaisiin lovileikatuilla 50 x 50 cm puulevyillä sekä samantyylisillä kalusteilla. Kaikissa elementeissä on pienellä lovileikkausveitsellä kaiverrettu kuviointi. Halmekari työskenteli taloprojektin kanssa 40 vuotta, mutta valitettavasti sitä ei koskaan rakennettu. 1990-luvun alussa tehtiin yksi yritys, mutta Halmekari itse ei hyväksynyt vanerirakennetta, jonka piti muodostaa runko siihen kiinnitettäville lovileikatuille laatoille. Hänelle vaneri oli kirosana!
Halusin tutustua Loven Bohatukseen koska olin parhaillaan kuratoimassa WILD – fantasia ja arkkitehtuuri -näyttelyä Wäinö Aaltosen museoon Turussa. Näyttely esitteli arkkitehtuuriprojekteja, joissa taiteellisilla ja ornamentaalisilla yksityiskohdilla on keskeinen rooli mielikuvitusta stimuloivien rakennusten luomisessa.
Eräs näyttelyyn liittyvä unelmani oli rakentaa kokonainen huone Loven Bohatus-kokoelmasta valikoiduista levyistä ja huonekaluista.
Näin minulle tuli – edes näyttelyn ajaksi – mahdollisuus toteuttaa Halmekarin (toteutumaton) unelma ja samalla keino protestoida yhteiskuntamme esteettistä ideologiaa vastaan, jota ylläpitävät ne arkkitehti- ja taiteilijapiirit, joiden toimesta ornamentiikka on lakaistu roskakoriin puhtaan pinnan eduksi.
Mutta kun Turun juna saapui Jyväskylän asemalle, ei löytynyt mitään perustetta uskoa, että tässä kaupungissa on asunut ornamentiikan mestari. Junan ikkunasta näen uuden, hohtavan valkoisen asuinalueen järven toisella puolella. Modernistinen unelma, jossa yksityiskohtainen ornamentiikka on korvattu yksivärisillä, abstrakteilla massoilla. Sen huomaa, että olen Jyväskylässä, kaupungissa, joka yhdistetään Alvar Aaltoon ja samalla valkoiseksi rapattuun modernismiin.
Tässä yhteydessä tuntui kuin olisin tekemässä jotakin täysin sopimatonta. Sen sijaan että olisin kävellyt Aalto-museoon, soitin 60-luvun persoonattoman kerrostalon asunnon ovikelloa tavatakseni käsityönopettaja ja taidekäsityöläinen Halmekarin sukulaisia, jotka hallinnoivat Halmekarin 40-vuotista elämäntyötä. Juomme kahvia Halmekarin kuvioiman pöydän äärellä. Puoliso Eila Halmekari esittelee myös liinan, jonka Halmekari itse on kirjonut. Tämä osoittaa hänen aitoa, tavallaan radikaalia, kiinnostusta myös elämän – niin voi ehkä sanoa – feminiinistä puolta kohtaan. Pitää muistaa, että modernismi karuine valkoisine huoneineen loi uuden, “eteenpäin pyrkivälle, modernille” miehelle sopivan ympäristön ilman häiritseviä ja haaveiluun innostavia “kodikkaita” elementtejä.
Eila Halmekarin mukaan Vilholla oli “kolmas silmä”, joka jatkuvasti näki uusia kuvioita ja johti siihen, että hänen tekemänsä ornamentiikka alinomaa muuttui eikä yksikään levy ollut toisensa näköinen. Hyvin merkittävä oli myös Halmekarin kokoama “sisäinen kuvapankki”. Niin kuin Owen Jones, myös Halmekari teki useita matkoja muun muassa Egyptiin, Italiaan, Espanjaan ja Venäjälle opiskellakseen muiden kulttuurien ornamentiikkaa. Vaikka Karjalan ornamentiikka varmasti antoi ensimmäisen inspiraation, Halmekarin avoimuus uusille vaikutteille teki ilman muuta hänestä ammattilaisen. Toteuttamisessa on äärimmäisen paljon vaihtelua ja taitoa.
Vietimme päivän käymällä läpi Halmekarin aarteen, joka säilytetään lämpimässä varastotilassa Jyväskylän ulkopuolella, ja valitsemalla elementit, joilla rakensimme oman versiomme Loven Bohatuksesta WA-museoon. Halmekarin tarkoitus ei ole ollut, että levyt täyttäisivät seinä- ja kattopintojen jokaisen neliösentin, mutta rohkenin luoda näyttelyyn täysin ornamentoidun tilan. Seinät ja katto verhottiin 50 x 50 cm suuruisilla laatoilla. Huoneeseen sijoitimme sohvaryhmän, kaappeja ja lamppuja, jopa oven, kaikki puuta ja erinomaisesti ornamentoitu.
Kun ensimmäisen kerran istuin sohvalle “aistimaan” huonetta, minulle selvisi, että eräs modernistisessa ideologiassa kyllästymiseen asti toistuvista suurimmista myyteistä on ajatus, että puhdas pinta antaa enemmän tilaa omille ajatuksille ja mielikuvitukselle. Minulle se toimii päinvastaisella tavalla; puhdas valkoinen pinta ei synnytä ajatuksia, mutta Halmekarin ornamentiikan ympäröimänä vaivuin meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukseni lähtivät kosmiselle retkelle.
Kent Bloomer esittää teoksessaan The Nature of Ornament (2000), että ornamentiikka oli alun perin tarkoitettu toimimaan maan ja kosmoksen välisenä linkkinä. Esineitä ja temppeleitä kuvioitiin, jotta jumalien olisi helpompaa laskeutua alas taivaasta. Sana ornamentti merkitsi muinaisessa kreikassa samaa kuin järjestys ja kosmos ja se oli vastakohta kaaokselle. Halmekarin elämäntyössä voimme siis nähdä maagisuutta, mutta myös maanisuutta, pyrkimystä hallita sitä kaaosta, joka usein on läheisesti läsnä, ellei ympäristössä niin ainakin ihmisen omassa psyykessä.
Teoksessaan The Sense of Order (1979) taidehistorioitsija Ernst Gombrich näkee ornamentoinnin joksikin, joka täyttää ihmisen nautinnon ja ilon luonnollisen tarpeen. Tämä hyvin mutkaton näkemys ei kuitenkaan aina ole ollut hallitseva. 1900-luvun alun varhaisella modernismilla oli vahvat kytkennät esoterismiin ja yliluonnollisiin oppeihin. Ornamentiikkaa pidettiin primitiivisten, alhaisemmalla tasolla olevien rotujen puuhana. Abstraktista puhdasta pintaa pidettiin tulevan henkevän yhteiskunnan symbolina, jossa “siionin seinät hohtavat valkoisina”, lainatakseni arkkitehti Adolf Loosia, joka vuonna 1908 kirjoitti hyvin vaikutusvaltaisen manifestin “Ornamentti ja rikos”. Hän piti muun muassa ornamentointia ajan tuhlaamisena – aikaa voisi sen sijaan käyttää esimerkiksi Beethovenin kuunteluun. Hänestä koneellisesti valmistetuissa ornamenteissa ei myöskään enää ollut aikaisemmissa ornamenteissa havaittavaa herkkyyttä. Tässä asiassa hän olisi varmasti saanut kannatusta myös Halmekarilta!
Tietokoneteknologia on kuitenkin 2000-luvulla kuitenkin kehittynyt niin pitkälle, että pystymme nyt piirtämään kuvioita digitaalisella piirustuspöydällä – jossa taiteilijan herkkä linja voidaan suoraan kääntää kielelle, jonka kuvioita leikkaavat tai painavat koneet ymmärtävät.
Nykyään näemme yhä enemmän figuratiivisesti ornamentoiduilla pinnoilla tehtyjä rakennuksia.
Jokin aika sitten kävin Hämeenlinnan vastarakennetussa maakunta-arkistossa. Vaikka rakennuksen runko on innoittamaton laatikko, rakennuksen pelastaa graafisesta betonista kauniisti kuvioitu julkisivu.
Kuka tietää, ehkä tulevaisuudessa olemme yhtä suuren paradigman, ajattelutavan ja näkemyksen vaihdoksen edessä kuin silloin, kun sata vuotta sitten modernismi hävitti perinteisen ornamentiikan. Silloin Halmekarin pieni lovileikkausveitsi saisi mahdollisuuden tehdä edes pienen naarmun IKEA:n myöhäismodernistiseen puhtaaseen pintaan. Ehkä tulemme jopa löytämään Loven Bohatuksen Kiasman tai arkkitehtuurimuseon kokoelmista!
Jan-Erik Andersson
Vilho Hamekarin laatoista ja huonekaluista tehty tila WILD-näyttelyssä Wäinö Aaltosen museossa 2007. Kuva Vesa Aaltonen.
Vilho Halmekarin huonekaluja ja lovileikkausveitsi. Kuva Jan-Erik Andersson
